Muutama vuosi sitten tunsin haikeutta, kun kaukana asuvat rakkaat lapsenlapseni olivat varttuneet teini-ikään eikä mummia enää tarvittu entiseen malliin hoitokeikoille. Yksi merkittävä elämänvaihe oli päättymässä. Harrastuksia ja toimintaa minulla kyllä riitti, mutta jotain puuttui. Pohdin, että lähtisin mielelläni vapaaehtoistyöhön, jossa voisin toimia jollakin tavoin lasten parissa ystävänä ja tukijana. Elämässä oli paikka lapsiystävälle. Olin kuullut Setlementin toiminnasta maahanmuuttajalasten parissa ja kun kesällä 2017 huomasin Mahdollisuuksien torilla Setlementin esittelypisteen, menin sinne juttelemaan omista toiveistani.
Silloinen vapaaehtoistoiminnan koordinaattori ehdotti lähtemistä mukaan kamutoimintaan. Ei muuta kuin nimi listaan samantien ja ilmoittautuminen syksyn koulutusjaksolle.
Antoisan koulutusjakson jälkeen odottelin pari kuukautta oman pikkukamun löytymistä. Joulukuussa sain kuulla perheestä, joka toivoi aikuista ystävää esikoistyttärelleen. Tammikuun alussa tapasimme Kumppanuustalolla koko perheen kanssa ja ystävyyden langat tuntuivat heti alkavan punoutua. Alkuun tapasimmekin perheittäin, vähitellen yhä useammin kahdestaan.
Nyt olemme pikkukamun kanssa olleet kavereita jo melkein neljä vuotta. Esikoululaisesta on kasvanut reipas kolmasluokkalainen. On suuri ilo saada tavata häntä ja seurata hänen kasvuaan ja kehitystään. Meillä on monia yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja aina paljon juteltavaa. Olen kiitollinen siitä luottamuksesta, mitä pikkukamu osoittaa.
Pikkukamuni kanssa koen aitoa ystävyyden iloa ja lämpöä. Kohtaamisesta jää aina hyvä mieli – molemmille – toivon niin. Ajan myötä tapaamisillemme on syntynyt kummallekin sopiva, joustava rytmi ja ”ohjelma” ihan niinkuin itsestään. Setlementti on hyvä taustatuki ja mielellämme osallistumme kamuille järjestettyyn yhteiseen toimintaan.
– Tuula