Hämeenlinnan alueella Kamuna toimiva Merja kirjoittaa uusimassa blogitekstissä elämästään ja ajatuksista, jotka johtivat lastensuojelussa tehdyn uran jälkeen toimimaan vapaaehtoisena ystävänä.
Lapsuuteni 1950- ja 1960-luvulla oli kolmen sisareni kanssa osittain turvatonta. Asuin äitini ja kolmen sisareni kanssa pienessä pihamökissä. Meillä lapsilla oli jonkin verran turvaa toinen toisistamme, mutta vanhin sisar joutui kantamaan ison osan vastuuta meistä pienemmistä. Perheessämme oli neljä tyttöä noin vuoden väliajoin syntyneitä. Isäni oli kuollut hukkumalla nuorimman sisareni ollessa alle vuoden ikäinen ja yksinhuoltajaksi jäätyään äitini meni kolmivuorotyöhön rautatehtaalle. Me olimme sisarten kanssa paljon keskenään. Äidin yövuorot olivat pelottavia ja iltavuoron aikana pelkäsin mennä pimeään kotiin, jos siellä ei ollut muita. Minulla oli lapsena paljon erilaisia pelkoja, jotka nyt aikuisen ymmärrän tulleen silloisesta turvattomuuden tunteesta. Noita asioita olen aikuistuttuani työstänyt terapiassa.
Muista hyvin yhden merkittävän tapahtuman nuoruudestani, joka on ohjannut elämäni kulkua ja valintoja. Olin alle 30-vuotias, kun lenkkeilimme ystäväni kanssa ja olin lukenut lehdestä erään lapsen kaltoinkohtelusta. Se tapahtuma kosketti todella kovasti mieltäni ja sanoin ystävälleni olevani valmis auttamaan, jos joku lapsi tarvitsee apuani. Se lause on vetänyt minua puoleensa – ohjannut ja velvoittanut tekemään arvojeni mukaisia valintoja.
Olen ollut mukana OmaKamu-toiminnassa muutaman vuoden ajan ja toiminut vapaaehtoisena Kamuna tytölle, jonka äiti käy vuorotyössä. Tapaamiset olemme suunnitelleet lapsen äidin iltavuorojen aikoihin. Meillä on paljon samanlaisia mielenkiinnon kohteita kuten piirtäminen, askartelu ja koirieni kanssa leikkiminen, käymme myös elokuvissa ja Hämeen Setlementin järjestämissä yhteisissä tapaamisissa. Olemme käyneet myös pyöräilemässä ja leikkipuistoissa – joskus vaan juttelemme. Televisio tai puhelimella olo ei kuulu yhteisiin tappamisiimme. Olen onnellinen ystävyydestämme ja koen siitä olevan hyötyä myös hänelle.
Kasvatustehtävän olen jättänyt vähäisemmälle, mutta oikaisen tytön käytöstä, jos siihen on perusteet. Kerron silloin, ettei minusta ole sopivaa toimia noin ja perustelen myös miksi. Tällaista ei ole onneksi tarvittu, kuin muutaman kerran. Hän kertoo kouluasioista ja kavereistaan, mutta myös huolistaan ja peloistaan. Kaikissa kohtaamisissamme voin jakaa arvomaailmaani hänelle. Arvoja, joissa otetaan toiset ihmiset, eläimet ja luonnon hyvinvointi huomioon.
Elämän tapahtumat johdattivat minut lastensuojelutyöhön, josta jäin eläkkeelle reilu vuosi sitten. Halu auttaa ja jakaa omaa aikaani ei ole muuttunut siitä, vaan edelleen jaan huomiota kohtaamilleni lapsille ja yritän myös sanattomalla viestillä kertoa heidän arvoaan ja hyvyyttään. Haluni auttaa ja tukea lapsia on antanut tarkoitusta ja hyvää mieltä elämääni. Saan sillä ehkä jonkinlaisen korvauksen siitä, mitä vaille itse olen lapsuudessani jäänyt. Voisin jopa sanoa, että koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Omat neljä lastani ovat aikuisia ja heillä on omat perheet.
Merja
Lisätietoa OmaKamu-toiminnasta:
Elisa Jokinen
Vapaaehtoistoiminnan koordinaattori
OmaKamu-toiminta
050 591 8524
elisa.jokinen@hameensetlementti.fi